Yhteisöllisyys kuntoutumisen kulmakivenä: Mahislaisen palaute

Muistan elävästi millaisessa mielentilassa olin aloittaessani kuntouttavan työtoiminnan Mahiksella. Yritys kuntoutua ja löytää suunta elämälle oli kova, mutta pohjimmainen motivaationi oli paljon synkempi kuin päälle päin näytti. Kova yritykseni johtui lähinnä siitä, tai niin ainakin ajattelin, että kun epäonnistuisin, voisin lohduttautua sillä, että olin sentään yrittänyt. Vääjäämätöntä epäonnistumista odotellessa halusin vain, että Mahis tarjoaisi mukavat puitteet, joissa voisin jatkaa merkityksetöntä ja puuduttavaa olemassaoloani. Jokaisen kuntoutusjakson aikana toteutettava väliarviointi oli puhdasta helvettiä. Piti luetella vahvuuksiaan ja tavoitteitaan, vaikka olin vakuuttunut siitä, että edellisten puute tarkoitti jälkimmäisten totaalista turhuutta. Oli parempi olla uneksimatta kuin uneksia ja särkeä sydämensä pettymyksestä. Vähitellen tämä on kuitenkin alkanut muuttua. 

Muihin mahislaisiin tutustuessa huomasin, että rajoitteistaan huolimatta (ja joissain tapauksissa jopa niistä johtuen) kaikilla mahislaisilla oli joku vahvuus, joku oma juttunsa, jonka parissa he kukoistivat tai vähintäänkin nauttivat olostaan. Monet heistä eivät vain osanneet antaa omalle orastavalle kiinnostukselleen arvoa. Niinpä he olivat jumissa aivan niin kuin minäkin. Muutokseni alkoikin siitä, että huomasin etten ole ongelmieni kanssa yksin. Mahiksella vallitseva lämpö ja ymmärrys ovat opettaneet minut näkemään potentiaalin muissa ihmisissä ja sitä myötä myös itsessäni. Tämä usko itseen on johtanut siihen, että olen alkanut pitää tavoitteitani mahdollisina ja toteuttamisen arvoisina. Olen oppinut, että pelkkä muiden ihmisten kanssa tapahtuva aktiviteetti, oli se sitten passiivista läsnäoloa tai aktiivista osallistumista, on vahvistanut itsetuntoani ja itsekunnioitustani. Se taas on vahvistanut toivoa, toivo itseen kohdistuvia odotuksia, odotukset kasvua ihmisenä. 

Olen joskus häpeillyt sitä, kuinka pitkän ajan muutokseni on vaatinut. Mahiksella tapahtuva toiminta on venynyt kuukausista vuosiksi. Kun kuitenkin muistutan itseäni siitä, kuinka vaurioitunut olin liittyessäni, olen alkanut kokea pienistäkin muutoksista varovaista ylpeyttä. Koin valtavaa ahdistusta ihmisten seurassa ensimmäisinä kuukausina, vaikka peitinkin sen suhteellisen hyvin. Paniikkikohtauksen riski työnjaossa oli aina läsnä. Uusien taitojen oppiminen oli lamaannuttavan ahdistavaa. Apua ei uskaltanut pyytää, vaikka ei tiennytkään, mitä kuuluisi tehdä. Pyysin kaikilta kaikkea anteeksi, oli siihen syytä tai ei. Vähättelin itseäni ja aikaansaannoksiani. Uneton yö ennen Mahikselle menoa oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Neljän tunnin kuntoutuksen jälkeinen uupumus tarkoitti vähintäänkin loppupäivän kestävää palautumista. 

Nykyään hyvät yöunet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Sosiaalinen ahdistus, jonka olin ennen tulkinnut pysyväksi luonteenpiirteekseni, on vähentynyt merkittävästi. Uskallan kokeilla uusia asioita vaikkakin varoen. Arkiaskareista suoriutuu ja asunnon saa pidettyä siistinä. Olen alkanut harrastaa enemmän. Poissaoloni ovat pudonneet lähes nolliin verrattuna alkuaikoihin. Työpäivien määrä Mahiksella on kasvanut yhdestä päivästä neljään päivään viikossa. Asioita jaksaa tehdä päivässä yhtä paljon kuin ennen jaksoi tehdä viikossa. Kaikista näistä positiivisista muutoksista elämässäni haluan kiittää ennen kaikkea Mahista. 

Kuinka sitten on mahdollista, että olen jaksanut olla sitoutunut toimintaan Mahiksella vuosien ajan, kun kaikki vastaavat pyrkimykseni ovat päättyneet äkilliseen luovuttamiseen? Mahis on yhteisö ensin ja kuntouttava työtoiminta toisena. Yhteisöllisyydestä syntyvä keskinäinen kunnioitus, arvostus ja tunnustus, joista liian monet ovat jääneet paitsi, tekevät elämästä elämisen arvoista. Siksi Mahiksen toiminta on niin tärkeää ja hyödyllistä. Ilman mentaliteettia, joka piilee Mahiksen toiminnan takana, on helppo ajatella, että yhteiskunta näkee meidät kuntoutumista tarvitsevat vain potentiaalisina koneiston rattaina, ei ihmisinä. Kuin varkain, kun olemme osa yhteisöä joka välittää jäsenistään, alamme itse toimia potentiaalimme mukaisesti ilman että meitä tarvitsee pakottaa tai kiristää siihen. Näin syntyvä motivaatio on vahvaa ja taipumatonta kuin teräs sillä se kumpuaa meidän sisimmästämme, siitä mitä me pohjimmiltamme olemme. 

Mahis on äärimmäisen tärkeä projekti, joka toimii vastapainona monille yhteiskunnassa vallitseville ongelmille. Kaikille se ei kuitenkaan varmastikaan sovellu, joten tässä kohtaa on hyvä eritellä, keille se mielestäni soveltuu parhaiten. Suosittelen Mahista teille sosiaalisista ongelmista tai yksinäisyydestä kärsiville. Suosittelen Mahista myös teille, jotka ette ole varmoja omista vahvuuksistanne. Olemalla osa yhteisöä opitte tuntemaan itsenne paremmin ja hahmottamaan helpommin parhaita puolianne. Suosittelen Mahista teille, jotka koette tarvitsevanne vertaistukea esimerkiksi mielenterveyteen, itsetuntoon tai arkielämässä jaksamiseen liittyvien ongelmien kanssa. Mahis on nimittäin niin kirjava ja monitaitoinen porukka, että mikä tahansa onkin kuntoutumisenne esteenä, saatte siihen todennäköisesti apua. Joko muut asiakkaat kokevat jotain samankaltaista ja voitte tarjota tukea toisillenne tai ohjaajat voivat perustaa ryhmän, jonka parissa kokoonnutte ratkaisemaan ongelmaa yhdessä. Ryhmiä on ollut mm. työnhakuun, keskittymisvaikeuksiin, ahdistukseen ja stressiin liittyen. Oma-aloitteisuus on valttia, sillä ketään ei pakoteta muuhun kuin Mahiksen ylläpitämiseen siivoiluineen ja organisointeineen. Oma-aloitteisuutta voi kuitenkin oppia Mahiksella ollessa, kun omille ideoille ja projekteille annetaan tunnustusta ja rohkaisua. 

Lopuksi haluaisin antaa lyhyesti neuvoja tuleville asiakkaille: on hyvä muistaa, että muutos ei tapahdu hetkessä. Sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä itselläni meni jopa yli vuoden, että koin tilanteeni parantuneen huomattavasti. En kuitenkaan kuulu nopeimpien kuntoutujien ryhmään, joten rivakampikin lähestymistapa kuntoutumiseen on suotavaa ja mahdollista. Kärsivällisyyden lisäksi kuntoutumisessa on tärkeää se, että muutos on mielekästä, siitä saa positiivista palautetta ja siihen rohkaistaan. Mahiksen ohjaajat täyttävät tässä omat velvollisuutensa, mutta on syytä muistaa, että näiden asioiden toteutuminen on myös kuntoutujien vastuulla. Palautetta ohjaajille suositellaan ja kannustetaan, jos jokin ei toteudu toivottavalla tavalla. Sosiaalinen kanssakäyminen on myös tärkeää, mutta senkään kanssa ei tarvitse kiirehtiä. Pelkkä hiljainenkin läsnäolo ihmisten seurassa tekee ihmeitä hyvinvoinnille ja jaksamiselle. Lopuksi neuvo, joka oli itselleni hyödyllisin: Virheistä ei kannata murehtia, sillä me teemme niitä kaikki. Olemme kaikki viallisia ja vajavaisia yksilöitä. Mahislaiset ovat onneksi maanläheisyydessään riittävän viisaita myöntääkseen sen.