Klubitalon kautta yliopistoon

Kun täytin kolmekymmentä, olin henkisesti lopussa. Tuntui että kehokin petti alta. Pelkkä käveleminen tuntui paksussa puurossa tarpomiselta. Tunsin sotkeutuvani hämähäkin seittiin joka liikahduksellani. Oli olemassa vain nykyhetki – silloin kun sain nostettua katseeni menneisyydestä. Tulevaisuutta en osannut edes kuvitella.

Yhteiskunta oli samoilla linjoilla. Minut siirrettiin työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen takia. Alussa oli suoranainen helpotus, kun minun ei enää tarvinnut ponnistella osoittaakseni pärjääväni. Oli lupa olla heikko ja avun tarpeessa. Nyt ainoana tehtävänäni oli päivien täyttäminen, mieluummin mielekkäällä kuin mielettömällä tekemisellä.

Monta monituista vuotta vietin mieli sumussa. Minulle tuo aika oli kuin harjoitusta koronavuotta varten – vietin suurimman osan ajasta kotona vältellen ihmiskontakteja. En muista kuka minut ohjasi Nuorten Ystävien klubitalolle. Jotenkin päätyivät askeleeni Linnankadulle, Pönkän ensimmäiseen osoitteeseen. En muista sitäkään, kuka minut siellä vastaanotti tai mitä minulle klubitalotoiminnasta kerrottiin. Muistan vain ajatelleeni, että voinhan minä vaikka käydäkin täällä, ei minulla ollut mitään sitä vastaankaan.

Pikkuhiljaa, hyvin harvakseltaan kävin talolla. Kasvot alkoivat käydä tutuiksi. Ehkä joskus uskalsin jotain sanoa, ehkä jopa jollekin toiselle jäsenelle. Hämmentävää oli se, etten aina ollut täysin varma siitä, kuka oli jäsen ja kuka työntekijä. Harjoittelijat sekoittivat pakkaa entisestään. Oli siis helppo kohdella kaikkia samalla tavalla, tekemättä sen kummempaa eroa heidän välilleen. Tämmöiselle auktoriteettipelkoiselle ujolle piimälle se oli tosin joskus hankalaakin. Olin oppinut ihmisiä lähestyttäessä siihen ajatukseen, että jos jonkun työnkuvaan kuului minun tarpeisiini vastaaminen, niin ainakaan tämä joku ei voisi jättää minut huomiotta. Oli siis pakko uskaltaa kysyä neuvoa keneltä tahansa ystävällisen näköiseltä ihmiseltä, silläkin uhalla, että tälle ei maksettaisikaan provikkaa minun kohtaamisesta.

 

Yhteisöllisen ja tasavertaisen klubitalotoiminnan lempeä vastaanotto

 

Minulle alkoivat myös aueta klubitalotoiminnan periaatteet. Epäilin kyllä, että voiko muualla niin haastaviksi koettuja periaatteita oikeasti edes noudattaa. Miltä näyttää yhteisö, jossa ollaan aidosti tasavertaisia ja tehdään työt yhdessä. Ennakkoluuloni rapisivat, ja aloin haparoiden noudattaa niitä itsekin talolla. Yritin olla tukeutumatta niin paljon työntekijöihin, ja ottaa kontaktia muihin jäseniin – vaikka sitten torjumisen uhalla.

Olen aina rakastanut kirjallisuutta. Löydettyäni muita samanhenkisiä innostuin toteuttamaan klubitalon jäsenlähtöisen toiminnan periaatetta ja lupauduin vetämään kirjapiiriä.

 

– Vointini oli kuitenkin vielä liian epävakaa, eikä minulla ollut tarpeeksi itseluottamusta toteuttaa ideaa loppuun asti. Pettymys ja häpeä pitivät minua poissa talolta jonkin aikaa, mutta uskaltauduin takaisin.

 

Minut otettiin vastaan ihan niin kuin ennenkin. Se on parasta talolla. Sinne voi aina tulla, sellaisena kuin on, riippumatta siitä mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Kävin talolla epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Osallistuin erilaisiin koulutuksiin ja projekteihin, työpajoihin ja tapahtumiin, mutta rutiinien muodostaminen tuntuu olevan vastoin luonnettani. Menin talolle kun siltä tuntui, oli se sitten viikon jokaisena päivänä tai parin kuukauden välein.

 

Luova toiminta vapautti sosiaalisesti

 

Erilaiset luovan toiminnan ryhmät olivat tärkeitä itsetunnon ja itsetuntemuksen kehittämisessä. Isona minusta tulee -projekti, jossa jäsenet ottivat toisistaan valokuvia omissa toiveammateissaan, vapautti minut unelmoimaan tulevaisuudesta. Kuule mua – lauluntekoprojekti oli henkilökohtaisesti antoisin prosessi. Kun kuulin omat sanani ystäväni kirkkaalla, syvällä äänellä laulamana, olin onnellinen ja liikuttunut sekä syvästi kiitollinen musiikin lahjasta. Monenlaiset teatteri-ilmaisun työpajat ja kurssit vapauttivat omista estoista. Pikkuhiljaa vapauduin myös sosiaalisesti. En enää välittänyt itseni nolaamisesta, vaikka tulikin höpöteltyä ja hassuteltua. En enää pelännyt tyhjännauramista.

 

Vapaaehtoistyön kautta vaikuttamistyöhön

 

Löysin lisäksi vapaaehtoistyöt. Näin laajensin elinpiiriäni entisestään ja koin olevani tarpeellinen ja hyödyksi. Sain vähitellen itseluottamustani takaisin. Samoin opin itsestäni uusia asioita. Huomasin, että oikeastaan minulla on hyvät sosiaaliset taidot ja osaan jopa olla avoin ja innostunut pienissä ryhmissä keskustellessa. Opin että mielen sairaus ei ole häpeällinen asia. Rohkenin avautua. Uskalsin kertoa tarinani paikallisessa lehdessä, omalla nimellä ja hymysuin. Se oli erittäin vapauttavaa. En enää piilotellut.

Vapaaehtoistöiden myötä minussa heräsi tarve olla mukana vaikuttamassa yhteisiin asioihin. Klubitalomaailman kautta tarjoutui siihenkin mahdollisuus. Suomen Klubitalot ry:n toiminta oli tullut hieman tutummaksi klubitaloseminaareihin osallistumalla. Siten tämän valtakunnallisen järjestön hakiessa uusia jäseniä hallitukseen, jokin pieni, mutta innokas sydämessäni nosti kätensä pystyyn. Jo esittelytekstin kirjoittaminen oli eheyttävä kokemus. Kerroin onnistumisistani, minun piti keksiä itsessäni vahvuuksia, oli myytävä ja markkinoitava itseään. Tuntui, että kaikki tekemiseni eivät olleetkaan epäonnistumisia. Lisäksi ymmärsin, että vaikken ollut esimerkiksi saanut suoritettua jotain koulutusta loppuun asti, olin silti oppinut kokemuksistani paljon. Saatoin yhä hyödyntää tietoja ja taitoja, joita olin onnistunut keräämään, ja mikä tärkeintä, minussa oli yhä kyky oppia uutta.

 

Iltalukiosta startti takaisin opintojen pariin

 

Tämä johti minut takaisin iltalukioon. Napsin kurssitarjottimelta vain herkkupaloja, niitä kursseja, jotka kiinnostivat. Opintopisteillä ja muilla suorituksilla ei ollut väliä. Välillä masennuksen nostaessa päätään jätin kurssit suorittamatta, sillä en jaksanut kirjoittaa esseetä tai lukea tenttiin. Silti opiskelu oli minulle henkireikä, ja antoi uuden syyn lähteä johonkin. Lisäksi sain taas harjoitella opiskelua, vahvistaa keskittymiskykyäni, ja mikä iloisinta, opin uutta. Minulle luonteenomaiset piirteet, kuten tiedonjano ja uteliaisuus virkosivat. Parhaimpina hetkinä tuntui, kuin mieleni rattaat olisivat lähteneet taas käyntiin hyyteen sulaessa niistä.

Näin vähitellen, askel askeleelta, kuljin polkua, joka johti takaisin opiskelemaan. Tunsin, että intuitioni oli eri tavoin valmistanut minua ensin haaveilemaan, unelmoimaan, sitten harkitsemaan yliopistoon hakemista. Ensimmäisenä keväänä, kun olisi pitänyt laittaa hakemukset vetämään, olin silti jälleen pohjalla. Seuraavana keväänä vointini oli taas heikoilla kantimilla. Pääsin silti valintakokeeseen asti, vaikka edellisenä yönä olin päättänyt, etten sittenkään mene. Reittini oli mutkitteleva, ja jalanjälkiäni seuraamalla näkisi, että välillä emmin, vaihdoin suuntaa, otin jopa takapakkia, mutta silti se on johtanut minut tähän, tutkinto-opiskelijaksi.

Matkani klubitalon jäsenenä ei silti ole vielä päättynyt. Voisi melkein sanoa, että juuri nyt klubitalolta saamani tuki on minulle yhä kallisarvoisempaa, oli se sitten keskustelu työhönvalmentajan kanssa, muilta opiskelijajäseniltä saamani vertaistuki, tai kaikkein konkreettisimpana muotona Opintoretriitti eli ryhmä, jossa opiskellaan yhdessä.

 

– Olen kiitollinen jo pelkästään siitä, että klubitalossa minun annettiin haaveilla. Siellä ei kysytä mitä et osaa, vaan mitä haluat oppia. Yhteisönä se on näyttänyt minulle, että vaikka elämässäni käy miten tahansa, voin aina tulla talolle, sellaisena kuin olen.

 

Kirjoittaja on Piritta Laiti, klubitalo Pönkän jäsen

Jaa artikkeli: