Pysähtyneen ääni: Eksynyt paperilabyrinttiin
Pysähtyneen ääni on kolmen blogikirjoituksen sarja, jossa pohditaan täsmätyökykyisyyttä ja sen vaikutuksia arkielämään ja identiteettiin. Teksteissä ääneen pääsevät kokemukset, oivallukset ja hiljaiset hetket, jotka syntyvät vasta pysähtymisen jälkeen.
Sarjan kolmas ja viimeinen teksti kuvaa kokemusta monimutkaisessa palvelujärjestelmässä kulkemisesta. Se tarkastelee palvelujärjestelmää ihmisen näkökulmasta ja pohtii, millaista on yrittää löytää oikea suunta tilanteessa, jossa voimavarat pitäisi samaan aikaan suunnata kuntoutumiseen ja uuden arjen rakentamiseen.
Joskus vaikeinta ei ole pyytää apua. Vaikeinta on tietää, mistä sitä pitäisi pyytää. Vasta silloin ymmärsin, miltä tuntuu eksyä paperilabyrinttiin.
Kun karttaa ei ole
Harva meistä tutustuu palvelujärjestelmään silloin, kun elämä kulkee tavalliseen tapaansa. Useimmiten siihen tutustutaan vasta silloin, kun jokin muuttuu yllättäen. Juuri silloin, kun voimavarat pitäisi suunnata kuntoutumiseen, uuden arjen rakentamiseen ja oman elämän uudelleen hahmottamiseen, alkaa samalla matka, johon kukaan ei ole antanut karttaa.
Paperilabyrintti ei synny yhdestä hakemuksesta eikä yhdestä päätöksestä. Se rakentuu vähitellen lausunnoista, hakemuksista, päätöksistä, liitteistä, kirjeistä, sähköposteista, selvityksistä, muutoksenhauista ja niistä lukemattomista tunneista, jotka kuluvat puhelimessa oikeaa vastausta etsien. Jokainen asiakirja on pieni pala kokonaisuutta. Yhdessä niistä muodostuu labyrintti, jonka käytäviä rajaavat lait, asetukset, ohjeet, määräajat ja toimintatavat. Jokainen niistä on olemassa hyvästä syystä. Silti niiden kokonaisuus voi tuntua ihmisestä niin monimutkaiselta, ettei kukaan näytä näkevän koko reittiä.
Kun toimintakyky muuttuu, muuttuu usein paljon muutakin kuin arki. Yhtäkkiä edessä ovat palvelut, päätökset ja kysymykset, joihin ei tiedä vastauksia. Mitä tukea haetaan mistäkin? Kenen vastuulle mikäkin asia kuuluu? Jos oma työkyky muuttuu, pitäisi vielä ymmärtää, millaisia mahdollisuuksia sen tukemiseen on olemassa. Eksyminen ei silloin kerro ihmisen osaamattomuudesta. Se kertoo siitä, että labyrintti on suurempi kuin miltä se ulospäin näyttää.
Samojen haavojen avaaminen
Olen kohdannut paljon ammattilaisia, jotka ovat halunneet auttaa parhaansa mukaan. Silti järjestelmä voi tuntua labyrintilta, jossa jokainen tuntee vain oman käytävänsä. Kukaan ei näe koko karttaa, ja juuri siksi eksyminen on niin inhimillistä.
Kun oma tilanne ei mahdu valmiiseen lomakkeeseen, huomaa kertovansa saman tarinan yhä uudelleen. Jokaisessa hakemuksessa, jokaiselle uudelle ammattilaiselle ja jokaisessa uudessa palvelussa. Ulkopuoliselle kyse on ehkä vain taustatietojen päivittämisestä. Ihmiselle itselleen se voi tuntua siltä kuin avaisi samat haavat yhä uudelleen.
Ehkä kaikkein raskainta ei kuitenkaan ole paperityö. Se on vastuu. Vastuu löytää oikea palvelu, osata hakea oikeaa tukea, kirjoittaa hakemus niin, että oma elämäntilanne tulee ymmärretyksi, ja huomata, jos lausunnosta puuttuu jokin olennainen asia. Joskus elämäntilanne voi olla niin monimutkainen, etteivät edes ammattilaiset löydä vastausta, vaikka haluaisivat auttaa.
Kun päätös on kielteinen tai asian käsittely pitkittyy kuukausiksi tai jopa vuosiksi, elämä ei pysähdy odottamaan. Arki jatkuu, vaikka epävarmuus kulkee mukana. Silloin on helppo alkaa etsiä syytä itsestään, vaikka kaikkeen ei olisi voinut itse vaikuttaa.
Kohtuullisuuden äärellä
Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei ongelma ollut siinä, että olisin yrittänyt liian vähän. Päinvastoin. Yritin ymmärtää järjestelmää, joka oli monimutkaisempi ja laajempi kuin olin koskaan kuvitellut. Yritin löytää vastauksia kysymyksiin, joihin edes kaikilla ammattilaisilla ei aina ollut vastauksia. Ennen kaikkea yritin selviytyä tilanteessa, jossa kukaan ei olisi voinut tietää kaikkea.
Silloin oivalsin jotakin, jonka toivon muistavani aina.
En voinut vaatia silloiselta itseltäni enempää kuin mihin hän sillä hetkellä pystyi.
Ehkä itsemyötätunto ei ole sitä, että uskoo kaiken järjestyvän. Ehkä se on sitä, että lakkaa mittaamasta itseään vaatimuksilla, jotka eivät olisi kenellekään kohtuullisia. Vaikeimpina päivinä tärkein tavoite ei aina ole ratkaista koko tulevaisuutta. Joskus riittää, että selviää tästä hetkestä.
Jos tämän tekstin äärellä joku tunnistaa myös oman elämänsä, haluan jättää hänelle muutaman ajatuksen.
Sinun ei tarvitse tietää kaikkea.
Sinun ei tarvitse jaksaa kaikkea.
Sinun ei tarvitse kantaa yksin sellaista taakkaa, joka olisi kenelle tahansa raskas.
Jos teit tänään parhaasi, se riittää.
Tämä kirjoitus oli Pysähtyneen ääni -sarjan viimeinen osa.
Lue sarjan aiemmat osat:
- Pysähtyneen ääni: Kasvun jäljet
- Pysähtyneen ääni: Arvet saavat näkyä
Kirjoittaja on ollut mukana Duuniloikka-hankkeessa ja saanut siitä tukea työllistymiseensä.