Pysähtyneen ääni: Arvet saavat näkyä
Pysähtyneen ääni on kolmen blogikirjoituksen sarja, jossa pohditaan täsmätyökykyisyyttä ja sen vaikutuksia arkielämään ja identiteettiin. Teksteissä ääneen pääsevät kokemukset, oivallukset ja hiljaiset hetket, jotka syntyvät vasta pysähtymisen jälkeen.
Sarjan toinen teksti pohtii ihmisyyttä, kohtaamista ja sitä, kuinka sanat ja kohtaamiset voivat jättää meihin jälkiä. Samalla se tarkastelee sitä, miten kannustava kohtaaminen voi vahvistaa toivoa ja ihmisarvon kokemusta.
Kaikki jäljet eivät näy iholla
Kun puhumme arvista, ajattelemme usein ensimmäisenä iholle jääneitä jälkiä. Minullakin niitä on. Leikkauksista jääneitä arpia, jotka kertovat yhdestä elämäni käännekohdasta.
Vuosien aikana olen kuitenkin huomannut, että suurin osa arvistani ei näy peilistä.
Ne ovat syntyneet sanoista, jotka vähättelivät kokemustani. Katseista, jotka näkivät ensimmäisenä apuvälineet eivätkä ihmistä niiden takana. Hetkistä, jolloin en tullut kuulluksi tai ymmärretyksi. Yksittäinen tilanne voi tuntua pieneltä, mutta siitäkin voi jäädä jälki, joka kulkee mukana pitkään.
Ehkä juuri siksi olen alkanut miettiä yhä useammin sitä, millaisia jälkiä me jätämme toisiimme.
Kohtaaminen jättää jäljen
Työskentelin sosiaali- ja terveysalalla ennen kuin siirryin itse potilaan rooliin. Ammattini opetti minulle paljon hyvästä kohtaamisesta. Potilaana sain kuitenkin kokea sen toiselta puolelta. Vasta silloin ymmärsin, kuinka suuri merkitys pienilläkin sanoilla, katseilla ja eleillä voi olla ihmiselle, joka elää vaikean elämäntilanteen keskellä.
Emme voi täysin ymmärtää toisen kipua, pelkoa tai surua. Jokainen kokee ne omalla tavallaan. Mutta voimme aina päättää, suhtaudummeko niihin vakavasti. Usein juuri siinä syntyy kokemus siitä, tuliko nähdyksi vai jäikö jälleen yksin.
Useimmat meistä eivät pysähdy miettimään, millaisia jälkiä jätämme toisiin ihmisiin. Ohimennen sanottu lause voi tuntua puhujasta mitättömältä. Vastaanottajalle se voi jäädä mieleen vuosiksi.
Sama pätee myös hyvään.
Yksi lempeä kohtaaminen voi kantaa paljon pidemmälle kuin osaamme kuvitella.
Arvet saavat näkyä
Muistan yhä kaksi lausetta, jotka ovat kulkeneet mukanani.
”Sinä et ole sairautesi.”
Myöhemmin huomasin täydentäväni sitä mielessäni:
”Sairaus on osa minua. Ei toisin päin.”
Toinen lause tuli lääkäriltä, joka sanoi minulle, että olisi oikeastaan huolestuttavaa, jos kaikki kokemani ei olisi jättänyt minuun mitään jälkiä.
Siinä hetkessä ymmärsin jotakin tärkeää.
Arvet eivät ole merkki siitä, että ihminen olisi heikko. Ne kertovat siitä, että elämä on koskettanut häntä.
Ehkä juuri siksi ajattelen nykyään, ettei tavoitteena ole elää niin, ettei jälkiä syntyisi. Tärkeämpää on miettiä, millaisia jälkiä jätämme toistemme elämään.
Me emme voi aina valita, mitä elämä tuo mukanaan.
Mutta voimme jokainen valita, olemmeko toiselle ihmiselle uusi haava vai osa hänen paranemistaan.
Pysähtyneen ääni -sarjan kolmas ja viimeinen osa julkaistaan viikolla 39.
Lue ensimmäinen osa täällä: Pysähtyneen ääni: Kasvun jäljet.
Kirjoittaja on ollut mukana Duuniloikka-hankkeessa ja saanut siitä tukea työllistymiseensä.