Pysähtyneen ääni: Kasvun jäljet
Pysähtyneen ääni on kolmen blogikirjoituksen sarja, jossa pohditaan täsmätyökykyisyyttä ja sen vaikutuksia arkielämään ja identiteettiin. Teksteissä ääneen pääsevät kokemukset, oivallukset ja hiljaiset hetket, jotka syntyvät vasta pysähtymisen jälkeen.
Ensimmäinen teksti käsittelee identiteetin muutosta vammautumisen jälkeen ja sitä, kuinka täsmätyökykyisyys voi avata mahdollisuuden rakentaa uudenlaista työelämää.
Kaikkia sirpaleita ei ole tarkoitus liimata takaisin
Ennen työtapaturmaa ajattelin tulevaisuuden etenevän melko tavallista polkua. Kävin töissä, suunnittelin tulevaa ja uskoin tietäväni, miltä seuraavat vuodet näyttäisivät. En osannut kuvitella, että yksi työpäivä voisi rikkoa tuon kuvan yhdellä kertaa.
Pitkään yritin mielessäni koota sirpaleita takaisin samaan järjestykseen kuin ennen. Ajattelin, että jos onnistuisin siinä, voisin jatkaa siitä, mihin elämä oli jäänyt.
Vasta myöhemmin aloin pohtia, entä jos sirpaleita ei ollutkaan tarkoitus liimata takaisin entiselleen.
Pysähtyminen ei ollut oma valintani, mutta juuri silloin aloin ensimmäistä kertaa tutkia itseäni uteliaasti. Huomasin kysyväni asioita, joita en ollut koskaan ennen pysähtynyt miettimään. Mitkä vahvuuteni ovat edelleen olemassa? Mitä minussa ei muuttunutkaan? Ja voisiko työkyky olla jotain paljon monimuotoisempaa kuin olin aina ajatellut?
Pitkään puhuin vain murtuneesta luusta. Sana vammautuminen tuntui liian suurelta. Tänään voin käyttää sitä ilman, että se pysäyttää minut. Se ei muuttanut tapahtunutta, mutta se muutti sitä, miten pystyin katsomaan omaa elämääni.
Työkyky ei ole joko–tai
Yksi suurimmista oivalluksistani oli, ettei työkyky ole katkaisija, joka on joko päällä tai pois. Olin pitkään ajatellut, että vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko palaisin entiseen työhöni tai en voisi enää tehdä työtä lainkaan.
Elämä osoittautui paljon monimuotoisemmaksi.
Osa työkyvystäni muuttui, mutta osaamiseni, kokemukseni ja vahvuuteni eivät kadonneet. Ne tarvitsivat vain uudenlaiset olosuhteet päästäkseen näkyviin. Silloin ymmärsin myös jotain vielä tärkeämpää: työkykyni muuttui, mutta ihmisarvoni ei.
Ehkä juuri siksi opin katsomaan myös arkea uusin silmin. Kupillinen lämmintä teetä, kesäilta kirjan kanssa tai uuden idean syntyminen muistuttivat minua siitä, että pystyn edelleen luomaan, oppimaan ja rakentamaan jotakin uutta.
Nykyään ajattelen elämääni mosaiikkina
Kun mosaiikkia katsoo läheltä, siitä voi tunnistaa vanhat palaset. Ne eivät ole kadonneet, eikä niiden tarvitsekaan kadota. Mutta niiden rinnalle on tullut uusia värejä, materiaaleja ja muotoja. Jotkin paloista näyttävät tavallisilta, kunnes olosuhteet ovat juuri oikeat. Silloin holografinen pinta taittaa näkyviin sateenkaaren värit tai pimeässä hohtava maali alkaa loistaa.
Ajattelen, että ihmisissäkin on jotain samanlaista. Kaikki vahvuudet eivät näy heti. Joskus ne tarvitsevat oikeanlaiset olosuhteet ennen kuin ne pääsevät näkyviin – myös ihmiselle itselleen. Ehkä juuri sitä täsmätyökykyisyys parhaimmillaan on: ei yritystä palauttaa vanhaa ennalleen, vaan mahdollisuus rakentaa vanhoista ja uusista palasista kokonaisuus, jossa jokainen niistä saa loistaa omalla tavallaan.
En löytänyt tietä takaisin entiseen elämään. Löysin uuden tavan rakentaa siitä mosaiikin.
Pysähtyneen ääni -sarjan toinen osa julkaistaan viikolla 38.
Kirjoittaja on ollut mukana Duuniloikka-hankkeessa ja saanut siitä tukea työllistymiseensä.