Minä sain Mahiksen!
Olen Kaisa ja tässä on minun tarinani. Lapsuus oli kutakuinkin onnellista aikaa, mutta kouluajat jätti ikävät arvet, sillä minua kiusattiin koko peruskoulun ajan.
Amiksessakin minua kiusasi koulukaveri, tai no kaveri ja kaveri. Välillä oli kaveri ja välillä ei. Useimmiten ei. Sanotaan, että kiusaaminen vahvistaa mutta minun mielestä se on yleistämistä. Minua se ei vahvistanut. Koulumenneisyyden takia itsetunto on huono ja epäonnistumisen pelko on suuri. Sen takia kahden ammattitutkinnon valmistumisen jälkeen töiden saaminen oli surkeaa.
Kyllähän minä yritin hakea töitä. En edes muista kuinka monta hakemusta laitoin ja kertaakaan en päässyt haastatteluun. Kyllähän se lannisti ja masensi. Enimmäksi minua ärsytti ja ahdisti, kun sukulaiset tuputtivat sitä sun tätä, mutta nyt ymmärrän että he tekivät sen siksi, koska välittävät.
Kotona oli turvallisempaa, ei tarvinnut pelätä sitä, että joku arvostelee tai kiusaa. Koska minulla ei ollut töitä eikä mitään tekemistä, niin olin siskojeni luottolapsenvahti. Mielelläni minä autoin siskoja lapsien hoidossa, sainpahan jotain tekemistä. Se aika, jota vietin siskon lapsien kanssa, on kasvattanut vahvat siteen heihin.
Siihen arkeen minä turruin pitkäksi aikaa, kunnes eräänä syyspäivänä siskoni piti minulle elämäni saarnan. Se herätti minut ´pitkästä talviunesta´, että enhän minä voi tähän jäädä loppuelämäksi. Ikää oli silloin 25 v. ja olin työtön lähihoitaja, joka asui vielä kotona. Aloin siltä seisomalta miettiä, että nyt työkkäriin rohkeasti yhteyttä. Soitin ja sain varattua ajan. Menin sitten jännittäen sinne ja kun pääsin virkailijan luo, niin melkein heti purskahdin itkuun ja kerroin tarinani. Mietittiin, että mitä Muhoksella olisi ja Valmennuspaja Mahis tuli esille. Saatiin puhelinyhteys sinne ja sovittiin aika ja paikka.
Taisin olla varmasti helpottunut. Se oli lokakuusa 2014, kun menin ekan kerran Mahikselle. Join kahvit ensin ja sitten poristiin vastaavan ohjaajan kanssa. Nyt muistan, että silloin olin todella helpottunut, kun minulle sanottiin, että nyt voit hengähtää jonkun aikaa.
Sopeuduin nopeasti Mahikselle ja jonkinlainen arkirytmi löytyi. Siellä ei tarvinnut peukaloita pyöritellä vaan sai valita jotain tekemistä, esim. ruuan laittoa tai leipomista. No siivoamiseen piti osallistua edes jotenkin, mutta siihen oppi myös. WC:n siivouskaan ei tunnu enää vastenmieliseltä.
Sosiaalinen elämäkin on kasvanut paljon, kun olen saanut ystäviä Mahiksella. Joidenkin kanssa vietän vapaa-aikaakin ja käyn mm. jumpassa. Kuntosalilla olen myös innostunut käymään Mahiksen ohjaajan kannustamana. Aikaisemmin en ole edes pystynyt kuvittelemaan, että joskus lähden ihan innoissani salille treenaamaan, vaikka tiedän, että paikat on ihan sikakipeät muutaman päivän ajan.
Mahikselta olen saanut tukea ennen kaikkea henkiseen hyvinvointiin. Ahdistuksen ja koulukiusaamisen arvet olen päässyt jo vuoden päivät avautumaan terapeutille ja onhan se auttanut melkoisesti. Töitä on vielä paljon sillä saralla, mutta alkuun on päästy. En tiedä tulenko ikinä pääsemään ahdistuksesta irti, arpia tulen varmaan kantamaan koko loppuikäni.
Tulevaisuus näyttää jopa valoisammalta kuin aikoihin, työkokeilu päiväkodissa on varmistanut, että haluan tehdä töitä lasten parissa. Olen päässyt aloittamaan palkkatyössä tässä samalla päiväkodilla. Se tuntuu hyvältä, sillä paikka on jo ennestään tuttu.
Valmennuspajaa ja pajalaisia ohjaajineen tulee varmasti ikävä. Menee varmasti vielä aikaa, ennen kuin pääsen täysin kiinni työelämään. Nyt kun mietin, että ilman Mahista olisin varmaan edelleen siinä jumissa, mihin olin jäänyt kiinni.
Onneksi olen saanut vähän rattaita jo liikkeelle, mutta kiirettä en aio pitää. Elän tässä hetkessä ja päivä kerrallaan. Rakennan tulevaisuutta niin kuin palapeliä – pala kerrallaan. Mahis tulee olemaan osa minua varmaan koko loppuikäni. Siitä en halua päästä ihan kokonaan irti.